Mukavuudettoman mökin luksusmatkailu

Kahden vuoden ajan käytössäni on ollut pienenpieni rantamökki. Uudehko kyllä, mutta perinteinen: kantovesi, ulkohuussi, puulämmitys.

Molempina kesinä olen saanut vieraakseni ystäviäni, kaupungissa asuvia, paljon matkustavia uraihmisiä.

Pieni ja vaatimaton rantamökki on tehnyt vaikutuksen. Järvinäkymä, pitkät kiireettömät löylyt, lähiruoka, korvasienipiirakka, loimulohi, mökkitieltä kerätyt vadelmat, auringonlasku. Mahdollisuus olla ilta ilman rooleja, monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, odotuksia. Mahdollisuus puhua avoimesti. Tai olla puhumatta.

Kaikki ovat ääneen ihmetelleet hiljaisuutta. Tuuli kyllä suhisee puissa, laine liplattaa ja kuikka päästää ilmoille teemalaulunsa, mutta ihmisen ääniä ei kuulu. Tehtaat eivät humise, moottoritie jymise, renkaat ulvo, liikennevalot piipitä, ihmiset puhu. Kännykätkin ovat saaneet vaieta.

Se mikä ei ole paljon mitään, onkin hetkessä paljon. Kaikki. Kun uskaltaa, suostuu luopumaan siitä, mikä arjessa täyttää kädet ja ajatukset.

Maaseutua myydään luonnolla ja luonnonläheisyydellä. Markkinoinnissa termit ovat kuluneet puhki. Ne eivät tuota enää mitään lisäarvoa kuvaukseen.

Miten sanoitetaan tai tuotetaan kokemukseksi se mielenvapaus, jota Sisä-Savon arkinen ympäristö voi parhaimmillaan tarjota? Miten tuotteistetaan sellainen hiljaisuuden retriitti, joka ei sisällä pakonomaista hiljentymistä tai uskonnollisia sävyjä, vaan jolla mahdollistetaan kierrosten turvallinen laskeminen ja pienimuotoisista asioista nauttiminen? Naamioiden riisuminen tai tarvittaessa vaikkapa kulisseista ulosastuminen.

Saunan kiukaan sytyttämiseen liittyvä mindfulness, halkojen pinoamisen ja kantamisen workout, soutelutreeni, kauas katsomisen harjoitus. Itsensä unohtaminen. Uppoaminen ympäristöön. Uusien mittasuhteiden hahmottaminen. Omaa ääntä ja energiaa kohti kulkeminen.

Millaisia hienovaraisia seuralaisia meistä maalaisista, alkuperäisasukkaista tarvittaisiin mielenrauhamatkailulle, että tulijan olisi helppoa ja turvallista hetkeksi asettua, ehkä jo vähän vieraaksikin koettuun elämäntapaan? Että näyttäisimme paikat ja tavat, mutta emme söisi tilaa hiljaisuudelta. Ettemme asettuisi esteeksi sille, että vieras saisi omassa rauhassaan kuoria itseään auki kuin sipulia, ehkä itkeäkin vähän.

Miten markkinoisimme sen ”ei-minkään”, mikä metropoleista kuitenkin puuttuu? Sisä-Savon, huvittoman puiston.

 

Yhdessä empaattisten puolella

Eduskuntavaalit tarjosivat jännitysnäytelmän, ja jos veikata saa, tarjoavat jännitettävää vielä pitkään. Äänisaaliserot ovat puolueiden välillä pienet, mutta jos politiikan toimitusta on uskominen, linjaerot puolueiden välillä suuret.

Ketkä mahtuvat yhdessä hallitukseen ja millainen soppa kunkin tuomista aineksista syntyy? Syntyykö tiiviiksi kiteytyneitä yhteisiä tavoitteita vai valmiiksi väljähtyneitä kompromisseja? ”Kun haaveet lantrataan, jää pelkkää vettä vaan”, laulaa Miljoonasade.

Maaseudulla asuvan digitalistin näkökulmasta askarruttaa erityisesti haikailu sellaisen maailman perään, jota ei enää ole: jaamme globaalisti sekä talouden, bisneksen että ilmaston. Rajoja ei saa kiinni ihmisiltä eikä ilmastonmuutokselta. Me niin Suomessa kuin Savon perukoillakin olemme yhtä lailla osallisia globaaleihin muutoksiin ja riippuvaisia globaaleista olosuhteista: tarvitsemme ulkomaista osaamista, verkostoja ja yhteistyötä.

Jotta Suomen maaseudulla olisi työtä jatkossakin, on bitin liikuttava vapaasti ja rajoja kumartamatta millisekunneissa Myhinpäästä Manhattanille ja takaisin. Omavaraista bittiä ei ole olemassakaan eikä työtä, johon digitaalisuus ja sitä kautta kansainvälisyys ei jollain lailla liittyisi: heinäpaaleissakin on nykyään tunnisteet, jotka ilmoittavat pilviohjelmistoon paalin sijainnin ja heinän koostumuksen. Mutta kansainvälisyys on kaksisuuntainen tie: kansainvälisyyttä ei saa avaamatta liikennettä myös viereisen kaistan vastaantulijoille.

Aivotutkija Katri Saarikiven mukaan empatia on sitä, että keskitymme erojen sijasta siihen, mikä yhdistää meitä. Se aktivoi aivoissamme samaistumisen kykyä, samaistumisen kokemuksia.

SavoGrown alueet ovat käynnistäneet kuuden Pohjois-Savon länsirintamalla sijaitsevan kunnan voimin yhteismarkkinoinnin Savon villinä läntenä. Kuusi kuntaa ovat nähneet yhteistyössä edun, arvoverkon: jos asuinkunta tai työssäkäyntikunta ei voi tarjota asukkaalle kaikkea sen tarvitsemaa, ehkä naapurit pystyvät tyydyttämään tarpeen. Näin rakennetaan erinomainen asumis- ja asiointikokemus: emme kilpailemalla keskenämme, vaan täydentämällä toisiamme.

Tulevaisuuden kunnat ja tulevaisuuden valtiot rakentavat vahvuuksistaan ja erilaisista ominaisuuksistaan yhteistyöllä vetovoimaa. Parhaiten palvelevalla taholla on kyky empatiaan: se ei ainoastaan mieti, mitä minulla on tarjota, vaan se katsoo kauemmaksi. Mitähän asiakas tarvitsee?

Jari Tervo kiteytti twitterissä vaalien jälkeen, että Suomen kansa on puhunut: nyt pitäisi vain saada selville, mitä se sanoi. Pääsiäis-, vappu- ja kesäviikonloppuruuhkissa istuu yhä useampi suurkaupunkilainen tulossa tai menossa maaseudulle: he ovat kyllä kerran muuttaneet kaupunkiin, mutta missä he oikeasti haluaisivat olla?

Vaihto-oleskelijaksi Sisä-Savoon?

Vietin taannoin päivän maakuntamme pääkaupungissa.

Puikkelehdin lumen saartamilla kaduilla: tiheä yhdyskuntarakenne ei vain yksinkertaisesti toimi talvisin. Tiet ovat tamppaantunutta perunapeltoa ja lumipenkoista niin ahtaita, ettei asuntoalueilla pysty kohtaamaan vastaantulevaa autoa kuin pysähtyen kiinteistöliittymään.

Jonotin huoltoasemalla tankkaamaan autoa niin pitkän tovin, että laskeskelin mielessäni, mitä kaikkea järkevämpää olisin ajalla tehnyt. Jonotin toisen tovin konseptiravintolassa, missä yhdeltä kassalta tilattiin lapselle ranskalaiset ja toiselta salaatti: sama kassahenkilö palveli kuitenkin molemmissa pisteissä, asiakkaan piti jonottaa vierekkäisille kassoille erikseen.

Teki mieli karjua. Missä on maalaisjärki? Missä sujuvuus? Miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti käyttää päiviään tämmöiseen?

Maaseudun palveluille on lyöty leima otsaan. Leima, jossa sanotaan, että niitä ei joko ole tai ne ovat kurjia.

Me kaikki maaseudulla asuvat tiedämme, että väite ei ole totta. Kaikki me, jotka olemme joskus tutustuneet myös kaupunkien palveluihin tiedämme, että maaseudulla moni asia on paremmin ja asiakas kuningas.

Mutta miten taistelemme valtamedioiden mielipidevaltaa vastaan? Miten todistamme suurelle yleisölle, että meidän palveluiden pariin kannattaa hakeutua, jos haluaa tehdä elämästään helpompaa ja sen laadusta parempaa?

Minä väitän, että messuilla seisominen on hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Ihmiset eivät muuta käsityksiään kuuntelemalla toisten puheita, vaan kokemalla itse.

Milloin alamme järjestää vaihto-oleskeluviikkoja suurkaupunkilaisille? Kutsumme kirjeellä ruuhkaan kyllästyneitä tulemaan töihin kuntiimme viikoksi ja tuomaan lapset mukanaan päiväkoteihin ja kouluihin? Milloin järjestämme ekskursioita terveyskeskuksiimme ja omatoimikirjastoihin?

Tai jos emme pysty kutsumaan kaikkia fyysisesti, milloin mahdollistamme toistuvat, rauhoittavat virtuaalivierailut stressimeluruuhkadiagnoosista kärsiville?

En ole käynyt Pielavedellä pitkään, mutta olen useasti päässyt kunnan hiihtoladuille kunnanjohtajan videotervehdysten avulla. Seuraan päivittäin ruokahuollon herkullisia kuvapäivityksiä valmistetuista aterioista ja kuuntelen kunnanhallituksen puheenjohtajan vlogit tehdyistä päätöksistä. Riemastuin suuresti, kun kunnan liikuntatoimi esitteli kaikille facebookissa virtuaalisen kuntosalin.

Pielavedellä on ymmärretty olennainen seikka: viestintä ei kuulu yhdelle, se kuuluu kaikille. Ja jos aktiivista arkiviestintää ei tehdä, ei kuntaa ole olemassakaan muille kuin heille, jotka jo asuvat siellä.

 

Kuka uskoo valon lapseen?

Onpa joulun tarina tai sanoma mitä kenellekin, ei ole vaikea ymmärtää, miksi erityisesti pimeässä Pohjolassa valon lapsella on märän marraskuun ja harmaan joulukuun jälkeen valtava markkina-arvo.

Symbolinen valon lapsi katkaisee pimeän kauden, luo toivoa ja uskoa edessä siintävästä breikistä uraputkessa ja tuo mukanaan uuden ajan: kevään odotuksen.

Olen kateellinen ihmisille, jotka väittävät sinisin silmin, ettei valon vähyys vaikuta heihin mitenkään. Että on pelkästään ihanaa kuukausitolkulla hyggeillä sohvan liepeillä kynttilän loimotuksessa ja hekumoida kausivalojen tunnelmallisuutta. Että oma vire on yhtä intensiivinen riippumatta siitä, virittäydytäänkö työn tekoon valon keskellä vai pilkkopimeydessä.

Minulle lokakuussa tapahtuva kellojensiirto edustaa dramaattista muutosta vuorokauden rytmissä. Arkeen ei toimistoaikaa tekevälle työläiselle jää hetkeäkään nauttia luonnonvalosta ulkona. Ripustaudun viikonlopun valoisiin tunteihin kuin hukkuva oljenkorsiin.

Keinovalo, ei edes se kirkasvalolamppu, pidä kesäistä vireystasoa ja mielen keveyttä yllä. Keltaisia ulkovaloja tekisi mieli kivittää iltalenkillä: ”Te senkin keinotekoiset kutaleet, te mitättömät matkijat.”

Nahkan alta kuoriutuu esiin talviunille halajava, vaimeasti ja toisinaan äänekkäämmin voihkiva otus, joka voisi käyttää kaikki arki-illat elintärkeiden hiilihydraattivarastojen täydentämiseen ja palata asiaan taas huhtikuussa.

On pakko yrittää kaivaa esiin itsestäänkin valon lasta. Sitä, joka jaksaa uskoa sinäkin päivänä, kun valo tunnelin päässä korkeintaan lepattaa etäisesti. Sitä, joka jaksaa rakastaa sinäkin päivänä, kun räntää sataa pitkin naamaa, kastelee silmäkuopat.

Sitä, joka katkaisee pimeyden selän ja siristää silmiään kirkkaan, kasvoja ja lihaksia lämmittävän auringon suuntaan.

”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus”, arveli ihmisoikeustaistelija Martin Luther King maanitellessaan ihmisistä esille parempaa minää, hyvää minää. Sitä joka uskaltaa sanoa mielipiteensä ääneen, toimia arvojensa mukaisesti ja pitää aina pienemmän puolta.

Kun hämärä on riisuttu, viriää taas puhekin hiljentyneiden ihmisten välille. On voimaa suun avaamiseen, seurusteluun, keskusteluun, kohtaamiseen. Sivistyneeseen väittelyyn. Taisteluunkin.

Kuuletko, kun akut latautuvat? Kuuletko, kun sanat löytyvät kohta?

Yhteisöllisyyskö kuollut

Sellaista yhteisöllisyyttä, jota maalla ennen oli, ei ole enää olemassakaan. Niin olen kuullut monen väittävän, joka on muuttanut maalta suurempaan kaupunkiin.

Minä en tiedä, millaista yhteisöllisyys oli maalla 1960-luvulla tai 1970-luvulla.

Mutta minä muistan, millaista yhteisöllisyys oli maalla lapsuudessani 1980-90-luvulla ja millaista se on ollut vuodesta 2015 lähtien, kun muutin takaisin maalle.

Meillä yhteisöllisyys on sitä, että vaikka laitan oven lukkoon iltaisin, olen monena aamuna lehdenhakureissulta palattuani huomannut, että avain on roikkunut koko yön ovessa. Meillä yhteisöllisyys on sitä, että vanhemmat kyläläiset kävelevät auki olevasta ovesta sisään kelloa soittamatta. Moni meidän vieraista osaa ottaa kahvikupin itse oikeasta kaapista tai etsiä sokerin. Iltaisin taas ovikello soi monta kertaa, kun tienoon lapset hakevat toisiaan ulos.

Meillä yhteisöllisyyttä on se, että kun käyn kaupungissa kokouksessa, saatan samalla hakea naapurille mankeliin uuden liinan, ettei sitä tarvitsisi asioikseen lähteä hakemaan. Se on sitä, että käytämme ajokortitonta kaupungin TE-toimistossa tai täytämme Kelan lomakkeen yhdessä netissä. Vastapalvelukseksi saatan saada apua puutöihin tai saunan kiukaan vaihtamiseen.

Yhteisöllisyys on sitä, että naapurin setä on aurannut talvisin lapsille järvenrantaan luisteluradan ja virittänyt napakelkan – pyyteettömästi ja ilman korvausta. Se on sitä, että naapurin rouva kantaa yhtenä iltana kotiovellemme lämmintä pizzaa ja seuraavana pikkupullia kiitokseksi keräämistämme sienistä.

Yhteisöllisyys on sitä, että vaikka pienehkössä kunnassa ei toimi ammattimaisia urheiluseuroja, vanhemmat ja isommat lapset järjestävät ohjattua luistelua, jalkapalloa, sählyä ja hiihtokisoja kaiken ikäisille maksutta tai muutaman euron vuosimaksusta.

Yhteisön välinen luottamus näkyy siinä, että naapuri tuo meille talonsa avaimen ja kysyy, voisimmeko käydä ruokkimassa heidän kaniaan lomamatkan ajan. Se näkyy siinä, että voisin kehottaa lapseni pyytämään apua keneltä tahansa naapureistamme, jos meidän arjessamme tapahtuisi jotain poikkeavaa.

Yhteisön sisäinen arvostus on sitä, että pyöriä ei tarvitse lukita. Pyörän voi ”unohtaa” pankin, kirjaston tai kahvilan pihaan lukitsemattomana päiväkausiksi ilman, että se joutuu mieron tielle.

Yhteisöllisyys on sitä, että kun lapselta unohtuu koulureppu bussiin, se tuodaan samana iltana kotiin saakka. Se on sitä, että taksikuski odottaa jokaisen lapsen saavan turvavyön kiinni, vaikka pienet sormet ähräävät vyötä useita minuutteja.

Ei yhteisöllisyys ole kuollut. Yhteys tämän päivän maaseudun arkeen sen sijaan valitettavan usein on ja sitä myötä myös ymmärrys.

Vesi vähin voitehista

“Apua, lapsi on pistänyt suuhun jonkun marjan, jota en tunnista”, huusi hätääntynyt vanhempi kaupunkirivitalon pihalla.

“Ei mitään hätää, se on mustaherukka”, puuttui peliin pensaan omistaja.

“En ole ikinä kuullutkaan. Onko se myrkyllinen?”, pelokas vanhempi jatkoi.

Hetken päästä keskustelijat löysivät yhteisen kielen: lapsella ei ollut mitään hätää. Lapsi oli laittanut suuhunsa mustaviinimarjan, mustaherukan. Monelle tutun puutarhamarjan. Monelle, muttei kaikille.

Viikko sitten uutiset olivat täynnä ilmastokohua. Toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi eivät ole purreet riittävästi. Twitter, uutiset ja printtilehdet pullistelivat hyviä puheita paremmasta huomisesta.

Mikko ”Peltsi” Peltola pyysi, että muistaisimme luonnon säästämisen myös joulun lähestyessä ja iänikuisten Kiinan lahjojen sijaan hankkisimme ystävillemme vaikkapa metsäretken.

Tässä markkinaraossa sisäsavolaisilla kunnilla olisi paljon annettavaa. Samalla viikolla kun metropolien spottivalaistuissa studioissa kohistiin katoavasta luonnosta, siellä minne katuvalot ei yletä nautittiin ensin revontulista, sitten kirkkaista tähtitaivaista ja lopulta syysloman ensimmäisenä viikonloppuna verenpunaisesta kuunsirpistä, joka painui mailleen lokakuuksi poikkeavan lämpimässä yössä.

Mittaamattoman arvokkaita kokemuksia kaukomaiden ihmeitä lähempänä. Jos ei ihan kaikkien kotiovella, niin monen kotimaassa kuitenkin.

Miten meidän rasvatyynet vedet, vaahtopäät, sammalmättäät ja kumpupilvet tehdään näkyviksi matkaajille ja heille, jotka ovat kääntymässä poispäin materiasta, pois hektisyydestä? Jotka etsivät uusia vastauksia kysymyksiin, jotka eivät jätä elämän matkalla rauhaan.

Kuka minä olen? Mistä minä nautin? Olenko minä tyytyväinen siihen mitä teen? Olenko minä kotona siellä, missä asun?

Puiden pilkkominen, avannosta pilkkiminen, marjojen poimiminen, saunankiukaan sytyttäminen ja huutavan hiljaisuuden kuuntelu saattavat olla lähtemättömiä elämyksiä hänelle, jonka kosketusetäisyydellä arjessa ovat hissinappulat, termostaatin pykälät, vakuumikala ja kuivatut gojimarjat.

Luonnon säilymisestä on toiveita niin kauan kuin on luontosuhde, joka pitää nöyränä ja asettaa ihmisen oikeisiin mittasuhteisiin. Myrsky saattaa joskus katkaista sähköt. Pakkasella saattaa kämppä viilentyä. Aina ei metsästä saa ruokaa, vaikka kauniisti pyytäisi.

Kahden merkillisen kesän jälkeen, sateisen ja kylmän, kuuman ja kuivan, olemme vetäneet vesiperää kaivoissa ja pohjavesissä.

Se, minkä piti olla ehtymätön luonnonvara, on yhdessä kesässä kuivunut, loppunut. Ranta loitontunut.

Älä loitonnu liikaa ihminen. Älä siitä, mikä pitää sinut hengissä.

 

Maalla, mutta maailmalla

Maakuntalehtemme julkaisi muutama viikko sitten jutun, jossa kuvailtiin teidemme surkeaa kuntoa. Karttulasta Suonenjoelle menevää tietä kuvattiin revenneeksi leiväksi: asfaltin pinta on halkeillut niin, että muun muassa motoristeille tie on hengenvaarallinen.

Postasin jutun tuohtuneena twitteriin. ”Toiset ajaa töihin junalla, bussilla ja sporalla. Minä ajan töihin revenneellä ruisleivällä.”

Tuskin meni minuuttiakaan, kun STT:n päätoimittaja Minna Holopainen twiittasi takaisin. ”En nyt tarkoita, etteikö teitä pitäisi pitää kunnossa, mutta ilmeisesti sinulla on työmatkan bonuksena Autuaankannaksen ja Mustolanmäen hulppeat maisemat.”

Kiukkuni suli hetkessä. STT:n päätoimittaja! Ihasteli juuri Autuaankannasta ja Mustolanmäkeä! Hän siis tietää ne!

Kotiin palatessani pysähdyin ihastelemaan Autuaankannaksen aallokkoa. Syyspäivä oli harmaa, mutta lonkeronväristä lainehdintaa värjäsi vaaleanpunainen syyskajo. Autoradio soitti kaupunkikeskusten ruuhka-aikaan Queenin hittiä Another one bites the dust.

En voinut hillitä itseäni. Otin videon rauhoittavasta järvimaisemasta englanninkielisen biisin luodessa sanoineen näkymään sarkastista kontrastia. Toivottelin twitterissä videon kera hyviä hermoja heille, jotka ruuhkassa seisovat ja pölyä purevat: minun työmatkani kun koostuu lähinnä mindfulnessistä. Toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes peukutti välittömästi.

Kun paluumuutin Tervoon kolme vuotta sitten 20 kaupunkivuoden jälkeen jaksoin jatkuvasti ihastella niin luonnon ihmeitä kuin kuntapalvelujen laatua, yksilöllisyyttä ja nopeutta sekä lähimmäisten huomaavaisuutta. Ruuhkat, välinpitämättömyys, hukkuminen massaan ja pitkät jonotusajat olivat tulleet enemmän kuin tutuksi suomalaisissa suurkaupungeissa.

Jo muutama asuinvuosi Sisä-Savossa alkaa sokeuttaa: pitää nipistää itseään muistaakseen, miten hienossa ympäristössä saakaan elää. Ja haastaa silmien avaamiseen muitakin niissä keskusteluissa, joissa ajaudumme seutukuntaamme miettiessä epäilemään, että ”eihän meillä nyt oikein mittään täällä ole. Ei se oo onnistunut ennenkään. Tointaako tuo yrittääkään.”

Meillä on kämmenellämme molemmat maailmat, paljon sellaista, mitä suuressa kaupungissa ei koskaan ole. Olemme tottuneet katsomaan ylöspäin suuria kaupunkeja, mutta alemmuuskompleksin sijaan meidän pitäisi ylpeästi muistaa tuoda esille kuntiemme vahvuudet. Minun työpäivä Suonenjoen Futurialla koostuu yhä useammin skypepalavereista ja puheluista Kööpenhaminaan, Luulajaan ja Tallinnaan: kun työpäivä kansainvälisissä verkostoissa on ohi, voin saunan rappusella kuunnella kuikkaa pyyhe päällä. Kuka pystyy samaan suurkaupungissa?

Vesannon kunnan uudessa kuntastrategiassa kiteytyy olennaisesti pienten maaseutukuntiemme vahvuudet: pienuudesta on oltava ylpeä, on mentävä rohkeasti vastavirtaan sen sijaan että yrittäisimme olla tekodynaamisia kaupunkien jälijittelijöitä ja on luotettava luovuuteen ja tekniikkaan: näillä keinoin olemme samaan aikaan sekä maalla että maailmalla.