Maalla, mutta maailmalla

Maakuntalehtemme julkaisi muutama viikko sitten jutun, jossa kuvailtiin teidemme surkeaa kuntoa. Karttulasta Suonenjoelle menevää tietä kuvattiin revenneeksi leiväksi: asfaltin pinta on halkeillut niin, että muun muassa motoristeille tie on hengenvaarallinen.

Postasin jutun tuohtuneena twitteriin. ”Toiset ajaa töihin junalla, bussilla ja sporalla. Minä ajan töihin revenneellä ruisleivällä.”

Tuskin meni minuuttiakaan, kun STT:n päätoimittaja Minna Holopainen twiittasi takaisin. ”En nyt tarkoita, etteikö teitä pitäisi pitää kunnossa, mutta ilmeisesti sinulla on työmatkan bonuksena Autuaankannaksen ja Mustolanmäen hulppeat maisemat.”

Kiukkuni suli hetkessä. STT:n päätoimittaja! Ihasteli juuri Autuaankannasta ja Mustolanmäkeä! Hän siis tietää ne!

Kotiin palatessani pysähdyin ihastelemaan Autuaankannaksen aallokkoa. Syyspäivä oli harmaa, mutta lonkeronväristä lainehdintaa värjäsi vaaleanpunainen syyskajo. Autoradio soitti kaupunkikeskusten ruuhka-aikaan Queenin hittiä Another one bites the dust.

En voinut hillitä itseäni. Otin videon rauhoittavasta järvimaisemasta englanninkielisen biisin luodessa sanoineen näkymään sarkastista kontrastia. Toivottelin twitterissä videon kera hyviä hermoja heille, jotka ruuhkassa seisovat ja pölyä purevat: minun työmatkani kun koostuu lähinnä mindfulnessistä. Toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes peukutti välittömästi.

Kun paluumuutin Tervoon kolme vuotta sitten 20 kaupunkivuoden jälkeen jaksoin jatkuvasti ihastella niin luonnon ihmeitä kuin kuntapalvelujen laatua, yksilöllisyyttä ja nopeutta sekä lähimmäisten huomaavaisuutta. Ruuhkat, välinpitämättömyys, hukkuminen massaan ja pitkät jonotusajat olivat tulleet enemmän kuin tutuksi suomalaisissa suurkaupungeissa.

Jo muutama asuinvuosi Sisä-Savossa alkaa sokeuttaa: pitää nipistää itseään muistaakseen, miten hienossa ympäristössä saakaan elää. Ja haastaa silmien avaamiseen muitakin niissä keskusteluissa, joissa ajaudumme seutukuntaamme miettiessä epäilemään, että ”eihän meillä nyt oikein mittään täällä ole. Ei se oo onnistunut ennenkään. Tointaako tuo yrittääkään.”

Meillä on kämmenellämme molemmat maailmat, paljon sellaista, mitä suuressa kaupungissa ei koskaan ole. Olemme tottuneet katsomaan ylöspäin suuria kaupunkeja, mutta alemmuuskompleksin sijaan meidän pitäisi ylpeästi muistaa tuoda esille kuntiemme vahvuudet. Minun työpäivä Suonenjoen Futurialla koostuu yhä useammin skypepalavereista ja puheluista Kööpenhaminaan, Luulajaan ja Tallinnaan: kun työpäivä kansainvälisissä verkostoissa on ohi, voin saunan rappusella kuunnella kuikkaa pyyhe päällä. Kuka pystyy samaan suurkaupungissa?

Vesannon kunnan uudessa kuntastrategiassa kiteytyy olennaisesti pienten maaseutukuntiemme vahvuudet: pienuudesta on oltava ylpeä, on mentävä rohkeasti vastavirtaan sen sijaan että yrittäisimme olla tekodynaamisia kaupunkien jälijittelijöitä ja on luotettava luovuuteen ja tekniikkaan: näillä keinoin olemme samaan aikaan sekä maalla että maailmalla.

 

Maaseutu tarvitsee kasvoja

Kuluneena keväänä ja kesänä HighwaySavo on tehnyt viestinnällistä yhteistyötä näyttelijä Jussi Vatasen kanssa. Vatanen on maalta kotoisin ja edelleen aktiivisesti mukana kotipaikkakuntansa kesätapahtumissa, vaikka asuukin Helsingissä. Hän on yksi esimerkki ajassamme siitä, että ihminen voi olla yhtä aikaa sekä kaupungissa että maalla ilman vastakkainasettelua.

Yhteistyö lähti käyntiin maaseudun innovaatioista ja savolaisesta hulluttelusta. Vatanen souti keskellä lumista peltoa uudella lumisoutulaitteella, joka on saanut innovaatiorahoitusta maaseuturahastosta Ylä-Savon Veturi ry:n kautta. Video tavoitti pohjoissavolaiset ja sai yli 150 000 näyttöä Facebookissa ja tavoitti 250 000 ihmistä; videota jaettiin yli 1100 kertaa. Ihmiset lähtivät mukaan jakamaan savolaisen hulluttelun sanomaa, johon kätkeytyi myös viesti maaseudun mahdollisuuksista ja positiivinen kaiku siitä, että joskus jostakin hullusta voi tulla todella suurta – rahoitusta on siihen saatavilla edelleenkin.

Olen muutaman vuoden ajan pohtinut positiivisuuden problematiikkaa. Jotta positiivista kehitystä tapahtuu, tarvitaan myös toivon näkymä tulevaisuudesta. Myös asioiden henkilöityminen on nykypäivänä herkässä ja ilmiöitä käsitellään henkilöiden kautta. Mediakentällä maaseudun puolesta puhujia ei ole jonoksi asti, vaikkakin maailman suuret kysymykset, ruoka, vesi, energia ja ilmasto, huutavat maaseutua apuun. Maaseudun osalta iso kysymys on myös digitalisaatio ja sen näkeminen osana perusinfraa esimerkiksi tiestön ohella.

95% Suomesta on edelleen maaseutua. Ihmiset elävät normaalia elämää, käyvät töissä, maksavat veronsa, harrastavat ja yrittäjät pitävät palvelutarjontaa yllä. Tämä aiemmin legitiimi elämänmuoto on muuttunut jossakin kohtaa todistelun ja puolustamisen alaiseksi. Siksi myös puolesta puhujia tarvitaan. Lisämausteensa julkiselle keskustelulle antaa myös someaika. Vaikka Vatanen lainasikin kasvojaan maaseudun eteen, eikä tehnyt sitä näytelläkseen vaan sydämestään, tarvitaan myös ns. pysyväisluonteisempia kasvoja. Tarvitaan useita, rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat omilla kasvoillaan kertoa, miltä maailma näyttää pohjoissavolaisin silmin. Kysymys kuuluukin: kuka voisi olla seuraava Pohjois-Savon puolesta puhuja? Kuka uskaltaa antaa maakunnalle kasvot?