Mukavuudettoman mökin luksusmatkailu

Kahden vuoden ajan käytössäni on ollut pienenpieni rantamökki. Uudehko kyllä, mutta perinteinen: kantovesi, ulkohuussi, puulämmitys.

Molempina kesinä olen saanut vieraakseni ystäviäni, kaupungissa asuvia, paljon matkustavia uraihmisiä.

Pieni ja vaatimaton rantamökki on tehnyt vaikutuksen. Järvinäkymä, pitkät kiireettömät löylyt, lähiruoka, korvasienipiirakka, loimulohi, mökkitieltä kerätyt vadelmat, auringonlasku. Mahdollisuus olla ilta ilman rooleja, monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, odotuksia. Mahdollisuus puhua avoimesti. Tai olla puhumatta.

Kaikki ovat ääneen ihmetelleet hiljaisuutta. Tuuli kyllä suhisee puissa, laine liplattaa ja kuikka päästää ilmoille teemalaulunsa, mutta ihmisen ääniä ei kuulu. Tehtaat eivät humise, moottoritie jymise, renkaat ulvo, liikennevalot piipitä, ihmiset puhu. Kännykätkin ovat saaneet vaieta.

Se mikä ei ole paljon mitään, onkin hetkessä paljon. Kaikki. Kun uskaltaa, suostuu luopumaan siitä, mikä arjessa täyttää kädet ja ajatukset.

Maaseutua myydään luonnolla ja luonnonläheisyydellä. Markkinoinnissa termit ovat kuluneet puhki. Ne eivät tuota enää mitään lisäarvoa kuvaukseen.

Miten sanoitetaan tai tuotetaan kokemukseksi se mielenvapaus, jota Sisä-Savon arkinen ympäristö voi parhaimmillaan tarjota? Miten tuotteistetaan sellainen hiljaisuuden retriitti, joka ei sisällä pakonomaista hiljentymistä tai uskonnollisia sävyjä, vaan jolla mahdollistetaan kierrosten turvallinen laskeminen ja pienimuotoisista asioista nauttiminen? Naamioiden riisuminen tai tarvittaessa vaikkapa kulisseista ulosastuminen.

Saunan kiukaan sytyttämiseen liittyvä mindfulness, halkojen pinoamisen ja kantamisen workout, soutelutreeni, kauas katsomisen harjoitus. Itsensä unohtaminen. Uppoaminen ympäristöön. Uusien mittasuhteiden hahmottaminen. Omaa ääntä ja energiaa kohti kulkeminen.

Millaisia hienovaraisia seuralaisia meistä maalaisista, alkuperäisasukkaista tarvittaisiin mielenrauhamatkailulle, että tulijan olisi helppoa ja turvallista hetkeksi asettua, ehkä jo vähän vieraaksikin koettuun elämäntapaan? Että näyttäisimme paikat ja tavat, mutta emme söisi tilaa hiljaisuudelta. Ettemme asettuisi esteeksi sille, että vieras saisi omassa rauhassaan kuoria itseään auki kuin sipulia, ehkä itkeäkin vähän.

Miten markkinoisimme sen ”ei-minkään”, mikä metropoleista kuitenkin puuttuu? Sisä-Savon, huvittoman puiston.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *