Uteliaisuus kantaa

Kirsti Eskelinen ei jouda lötköttelemään riippukeinussa, kun korvasienet, tanssilattiat tai vaikka Himalajan vuoristo kutsuvat. Uuteen tarttumalla hän on mennyt myös vaikeuksien yli.

Kirsti Eskelinen elää jännittäviä aikoja. Hänen neljäs kirjansa Suomalaisten suosikkisienet ilmestyy näinä päivinä.

”Jännittää taas, tietenkin. Joka kirjan kohdalla olen miettinyt, olenko tehnyt parhaani ja miten ihmiset ottavat kirjan vastaan”, Kirsti sanoo.

Tämänkertainen kirja vielä poikkeaa aiemmista, sillä se on tilaustyö. Kustantaja halusi teoksen, joka opastaa tunnistamaan suosikkisienet, poimimaan ne ja valmistamaan ruuaksi. Ei sillä, etteikö Kirstillä olisi asiantuntemusta, 47 vuotta sienineuvojana  ja 17 vuotta keruutuotetarkastajana toimineena hän kyllä tuntee metsän lakkipäitä. Haastetta toi se, että kirja tuli kohdistaa aloittelijoille. Kirstin tuli vastata sellaisiin kysymyksiin kuin miten mennä metsään, miten välttyä ötököiltä ja karhuilta ja mitä tehdä ylisuurille saaliille. Eihän hänen, jonka kotipihalta pääsee suoraan metsään ja joka ei osaa pelätä siellä mitään, ole koskaan edes tarvinnut ajatella moisia. Kirsti teki kuitenkin työtä käskettyä ja vastasi kysymyksiin. Siihen, mitä tehdä, kun sieniä on ylen määrin, hän ei voinut olla lohkaisematta.

”Kirjoitin, että eihän kauppaakaan kerralla tyhjennetä. Ajattelin, että ottavat sen kohdan pois, mutta siellä se on”, Kirsti sanoo hymyillen.

Unelma, joka toteutui

Ensimmäinen kirja, seitsemän vuotta sitten ilmestynyt Sienestäjän suosikit, oli Kirstin pitkäaikainen unelma. Sitä seurasivat Ihanat marjat ja Omenakirja. Ne kaikki olivat tieto-osioineen, tarinoineen, resepteineen ja kuvineen työläitä mutta antoisia. Tekijä muisteleekin mielellään työn myötä tulleita ilon ja onnistumisen hetkiä.

”Ensimmäiseen kirjaan tuli 37 sientä. Olin jo käyttänyt kaikki adjektiivit enkä keksinyt, millä kuvailisin hallavahakasta. Kun sitten yöllä heräsin, se oli mielessä: kuuran ballerina. Olin niin tyytyväinen, etten saanut heti unta.”

Myös lukijoilta tullut palaute on saanut tarttumaan aina uuteen työhön, olemaan periksiantamaton ja keksimään omanlaistaan.

”Ensimmäistä kirjaa kehuttiin yli ymmärryksen. Se myi kaksi painosta. Kun saa hyvää palautetta, se ruokkii ihmistä suunnattomasti.”

Suvun västäräkki

Kirstin innostus sieniin ja luontoon juontaa lapsuudesta.

”Mummu vei metsään. Hänen kanssaan kerättiin ensimmäiset korvasienet. Mummu vain sanoi, että kuules Kirsti, nyt on aika mennä keräämään ryppynaamoja.”

Kirsti kasvoi mummun ja vaarin hoivissa Porvoossa seitsemänvuotiaaksi saakka. Kaksikieliseltä kylältä hänet lähetettiin Kärkölään tädin perheeseen, jotta hän voisi käydä suomenkielisen kansakoulun. Tyttöjä ei tuohon aikaan kannustettu enää jatko-opintoihin, joten Kirsti meni jo nuorena töihin ja luki itsenäisesti keskikouluaineet.

”Kukaan ei kehunut, mutta työtä piti tehdä tosi paljon. Hellä-täti oli kuitenkin se, joka aina kannusti. Hän sanoi, että sinä olet se suvun västäräkki, olet iloinen ja ahkera. Sinä tulet pärjäämään.”

Kun emäntäkoulun ovet avautuivat, nuori neitokainen ei epäröinyt lähteä jatkamaan opintojaan. Sieltä tie vei harjoitteluvuoden jälkeen opistoon ja Kirsti valmistui kotitalousteknikoksi.

Opiskeluaikana löytyi myös puoliso. Agrologiopiskelija Ville Eskelinen oli Pyhtäällä Suurpyölin kartanossa maatalousharjoittelijana samaan aikaan, kun Kirsti suoritti omaa harjoittelujaksoaan. Myöhemmin päästiin tanssimaan häitä Kirstin kasvattikodin maalaistuvassa.

Ensimmäinen oikea koti

Kirsti aloitti työuransa Lahden Osuuskaupan kotitalouskonsulenttina Lahdessa. Suonenjoelle Eskeliset päätyivät, kun Villelle tarjottiin opettajan paikkaa maatalousoppilaitoksesta. Kirsti puolestaan aloitti työt kansalaisopiston tuntiopettajana jatkaen samalla opintojaan. Hän suoritti kasvatustieteen, aikuiskasvatuksen ja taidekasvatuksen approbaturit, auskultoi ja pääsi vakinaiseen virkaan opettamaan kotitaloutta ja posliinimaalausta. Hän veti myös sieniretkiä ja -kursseja. Rehtorinakin Kirsti toimi seitsemän vuotta suoritettuaan ensin opetushallintotutkinnon.

Työelämän ja opintojen pyörteissä perhe oli kasvanut kahdella pojalla: ensin syntyi Erkki ja sitten Eero. Perhe oli löytänyt myös oman paikan Jalkalantien varresta. Tosin juolavehnää ja nokkosta kasvanut mäki taloineen ei ensi näkemältä viehättänyt, mutta niin vain Eskeliset alkoivat kunnostaa sitä.

”Koen, että tämä on ensimmäinen oikea kotini ja puutarha on oma paratiisini.”

Metsä hoivaa

Vaikka etelän kasvatti aikoinaan ”joutui Savoon”, kertoo hän kotiutuneensa Suonenjoelle hyvin. Se on paljolti luonnon ja kaupungin liikunta- ja harrastuspalvelujen ansiota.

”Täällä on niin kaunis lähimetsä, ja Lintikko on ihan omaa luokkaansa. Kun harmittaa, itkettää, suututtaa tai on iloinen, voi juosta metsään. Se on suuri etuoikeus.”

Metsä hoivasi Kirstiä myös silloin, kun hänellä oli todettu rintasyöpä.

”Kun pääsin leikkauksesta kotiin, halusin heti mennä metsään. Keräsin suppilovahveroita koko korin täyteen. Tunsin, että olen terve, vaikka rankat hoidot alkoivat vielä sen jälkeen.”

Vielä suurempi koettelemus oli Erkki-pojan menetys kymmenen vuotta sitten.

”Ei kenenkään vanhemman pitäisi joutua saattamaan lastaan hautaan. Se on niin väärin.”

”Olo oli neuvoton. Tuntui, ettei ole voimia jatkaa.”

”Mutta vaikka kuinka suree, se ei vain auta yhtään. Pitää vain tarttua uusiin asioihin.”

Puissa kiipeilyä

Eteenpäin ovat auttaneet perhe, ystävät ja se, että elämässä on ollut mielekästä tekemistä. Välillä on ollut myös hyvä irrottautua arjesta.

”Tanssi on katkaisuhoitoa. Se on niin ihanaa. Käydään joka viikko tanssimassa. Esteenä voi olla vain joku tosi pätevä syy, kuten se, että lapsenlapset ovat tulossa viikonlopuksi”, Kirsti kertoo hänen ja Villen yhteisestä harrastuksesta.

Tanssiminen käy myös kuntoilusta. Lisäksi Kirsti käy kahdesti viikossa kuntosalilla, jotta hän jaksaa uurastaa toisen rakkaan harrastuksen, puutarhanhoidon parissa. Esimerkiksi lukuisista omena-, päärynä- ja luumupuista 79-vuotias poimii satoa kiipeämällä ensin puuhun.

Myös vapaaehtoistyö tuo hyvää mieltä. Viime pääsiäisen Eskeliset keksivät viettää Valamon luostarissa avustaen keittiön ja salin puolella. Syksyisin he tunnistavat sieniä kysyjille ja mehustavat Vanhamäellä kotipuutarhojen omenoita. He ovat myös kitkeneet riisipeltoja Etelä-Koreassa ja poimineet viinirypäleitä Sveitsissä – palkkana tieto siitä, että jakaa saamastaan hyvästä.

Tekemisen vimma vie

Lapsenlapset ovat ihmetelleet, kun mummi ei koskaan lötköttele riippukeinussa.

”Olen halunnut aina olla hirveän ahkera. Se on myös jollain tavalla rasite”, Kirsti miettii.

Mutta seikkailuihin ja uusien asioiden tekemiseen Kirsti on aina ollut valmis. Eläkeikäisenäkin hän on muun muassa kiivennyt Himalajalla 4170 metriä korkean Annapurnan laelle, käynyt interreilaamassa, osallistunut moniin reseptikilpailuihin, kirjoittanut ruokajuttuja lehtiin ja ripustanut akvarelliteoksiaan näyttelyihin.

”Toivon, että lapsenomainen, joskus vähän rohkeakin uteliaisuus säilyisi.”

Asenteesta kertoo sekin, kun lapsenlapset kysyvät mummilta, että voidaanko hypätä sateella kuralammikkoon, niin Kirsti vastaa: ”Kyllä me voidaan.”

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *