Vaihto-oleskelijaksi Sisä-Savoon?

Vietin taannoin päivän maakuntamme pääkaupungissa.

Puikkelehdin lumen saartamilla kaduilla: tiheä yhdyskuntarakenne ei vain yksinkertaisesti toimi talvisin. Tiet ovat tamppaantunutta perunapeltoa ja lumipenkoista niin ahtaita, ettei asuntoalueilla pysty kohtaamaan vastaantulevaa autoa kuin pysähtyen kiinteistöliittymään.

Jonotin huoltoasemalla tankkaamaan autoa niin pitkän tovin, että laskeskelin mielessäni, mitä kaikkea järkevämpää olisin ajalla tehnyt. Jonotin toisen tovin konseptiravintolassa, missä yhdeltä kassalta tilattiin lapselle ranskalaiset ja toiselta salaatti: sama kassahenkilö palveli kuitenkin molemmissa pisteissä, asiakkaan piti jonottaa vierekkäisille kassoille erikseen.

Teki mieli karjua. Missä on maalaisjärki? Missä sujuvuus? Miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti käyttää päiviään tämmöiseen?

Maaseudun palveluille on lyöty leima otsaan. Leima, jossa sanotaan, että niitä ei joko ole tai ne ovat kurjia.

Me kaikki maaseudulla asuvat tiedämme, että väite ei ole totta. Kaikki me, jotka olemme joskus tutustuneet myös kaupunkien palveluihin tiedämme, että maaseudulla moni asia on paremmin ja asiakas kuningas.

Mutta miten taistelemme valtamedioiden mielipidevaltaa vastaan? Miten todistamme suurelle yleisölle, että meidän palveluiden pariin kannattaa hakeutua, jos haluaa tehdä elämästään helpompaa ja sen laadusta parempaa?

Minä väitän, että messuilla seisominen on hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Ihmiset eivät muuta käsityksiään kuuntelemalla toisten puheita, vaan kokemalla itse.

Milloin alamme järjestää vaihto-oleskeluviikkoja suurkaupunkilaisille? Kutsumme kirjeellä ruuhkaan kyllästyneitä tulemaan töihin kuntiimme viikoksi ja tuomaan lapset mukanaan päiväkoteihin ja kouluihin? Milloin järjestämme ekskursioita terveyskeskuksiimme ja omatoimikirjastoihin?

Tai jos emme pysty kutsumaan kaikkia fyysisesti, milloin mahdollistamme toistuvat, rauhoittavat virtuaalivierailut stressimeluruuhkadiagnoosista kärsiville?

En ole käynyt Pielavedellä pitkään, mutta olen useasti päässyt kunnan hiihtoladuille kunnanjohtajan videotervehdysten avulla. Seuraan päivittäin ruokahuollon herkullisia kuvapäivityksiä valmistetuista aterioista ja kuuntelen kunnanhallituksen puheenjohtajan vlogit tehdyistä päätöksistä. Riemastuin suuresti, kun kunnan liikuntatoimi esitteli kaikille facebookissa virtuaalisen kuntosalin.

Pielavedellä on ymmärretty olennainen seikka: viestintä ei kuulu yhdelle, se kuuluu kaikille. Ja jos aktiivista arkiviestintää ei tehdä, ei kuntaa ole olemassakaan muille kuin heille, jotka jo asuvat siellä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *