Yhteisöllisyyskö kuollut

Sellaista yhteisöllisyyttä, jota maalla ennen oli, ei ole enää olemassakaan. Niin olen kuullut monen väittävän, joka on muuttanut maalta suurempaan kaupunkiin.

Minä en tiedä, millaista yhteisöllisyys oli maalla 1960-luvulla tai 1970-luvulla.

Mutta minä muistan, millaista yhteisöllisyys oli maalla lapsuudessani 1980-90-luvulla ja millaista se on ollut vuodesta 2015 lähtien, kun muutin takaisin maalle.

Meillä yhteisöllisyys on sitä, että vaikka laitan oven lukkoon iltaisin, olen monena aamuna lehdenhakureissulta palattuani huomannut, että avain on roikkunut koko yön ovessa. Meillä yhteisöllisyys on sitä, että vanhemmat kyläläiset kävelevät auki olevasta ovesta sisään kelloa soittamatta. Moni meidän vieraista osaa ottaa kahvikupin itse oikeasta kaapista tai etsiä sokerin. Iltaisin taas ovikello soi monta kertaa, kun tienoon lapset hakevat toisiaan ulos.

Meillä yhteisöllisyyttä on se, että kun käyn kaupungissa kokouksessa, saatan samalla hakea naapurille mankeliin uuden liinan, ettei sitä tarvitsisi asioikseen lähteä hakemaan. Se on sitä, että käytämme ajokortitonta kaupungin TE-toimistossa tai täytämme Kelan lomakkeen yhdessä netissä. Vastapalvelukseksi saatan saada apua puutöihin tai saunan kiukaan vaihtamiseen.

Yhteisöllisyys on sitä, että naapurin setä on aurannut talvisin lapsille järvenrantaan luisteluradan ja virittänyt napakelkan – pyyteettömästi ja ilman korvausta. Se on sitä, että naapurin rouva kantaa yhtenä iltana kotiovellemme lämmintä pizzaa ja seuraavana pikkupullia kiitokseksi keräämistämme sienistä.

Yhteisöllisyys on sitä, että vaikka pienehkössä kunnassa ei toimi ammattimaisia urheiluseuroja, vanhemmat ja isommat lapset järjestävät ohjattua luistelua, jalkapalloa, sählyä ja hiihtokisoja kaiken ikäisille maksutta tai muutaman euron vuosimaksusta.

Yhteisön välinen luottamus näkyy siinä, että naapuri tuo meille talonsa avaimen ja kysyy, voisimmeko käydä ruokkimassa heidän kaniaan lomamatkan ajan. Se näkyy siinä, että voisin kehottaa lapseni pyytämään apua keneltä tahansa naapureistamme, jos meidän arjessamme tapahtuisi jotain poikkeavaa.

Yhteisön sisäinen arvostus on sitä, että pyöriä ei tarvitse lukita. Pyörän voi ”unohtaa” pankin, kirjaston tai kahvilan pihaan lukitsemattomana päiväkausiksi ilman, että se joutuu mieron tielle.

Yhteisöllisyys on sitä, että kun lapselta unohtuu koulureppu bussiin, se tuodaan samana iltana kotiin saakka. Se on sitä, että taksikuski odottaa jokaisen lapsen saavan turvavyön kiinni, vaikka pienet sormet ähräävät vyötä useita minuutteja.

Ei yhteisöllisyys ole kuollut. Yhteys tämän päivän maaseudun arkeen sen sijaan valitettavan usein on ja sitä myötä myös ymmärrys.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *