Laura on lasten asialla

Laura Nyyssönen on sosiaalityöntekijänä Kuopiossa. Hän nauttii äitiyslomastaan. Suonenjoki on hänen mielestään lapsiperheelle erinomaisen hyvä ja turvallinen paikka asua. 

Laura ja Juuso Nyyssönen muuttivat Kuopiosta Suonenjoelle elokuussa vuonna 2011. Heidän esikoispoikansa Nooa oli tuolloin puolivuotias. Juuson isä, Pentti Nyyssönen oli jäämässä eläkkeelle omasta yrityksestään ja Juuso pohti yrityksen jatkamista. Juuso aloitti oppisopimuskoulutuksen sähköasentajaksi ja työt hän aloitti Sisä-Savon Sähkö Oy:ssä vuonna 2010..

“Marraskuun pimeinä iltoina joskus mietin, että täällä me nyt ollaan Suonenjoella, en tunne ketään, ei ole kavereita, tuleeko tästä mitään, mutta hyvin nopeasti alkoi löytyä ihmisiä ympärille. Minut varmaan pelasti se että olen sosiaalinen ja kaipaan kontakteja. Suonenjoella on tosi vilkasta lapsiperhetoimintaa ja pian huomasinkin olevani monessa mukana”, kertoo Laura.

Perheen iltatähti

“Minä synnyin iloisena yllätyksenä, viimeisenä vahingonlaukauksena tammikuun pakkasille vuonna 1983. Vanhin veljeni Marko on syntynyt vuonna 1969 ja siskoni Sari vuonna 1967, eli meillä on melkoinen ikäero. Vanhempani olivat yli nelikymppisiä, kun minä ilmoitin tulostani”, naurahtaa Laura.

Laura syntyi ja kasvoi Varkauden Kaura-ahossa. Lapsuus oli onnellista aikaa. Kouluun oli matkaa vain muutama sata metriä ja sama opettaja koko ala-aste ajan.

Laura on omaa sukuaan Aholainen ja hänen vanhempansa ovat kotoisin Leppävirralta. Äiti tarkemmin Sorsakoskelta Takkulan kylältä ja isän kotitila on Mikkolan pellolla Soisalon saaressa, jossa perhe myös alkuun asui.

“Kasvoin työläisperheessä. Aiemmin vanhemmat pitivät pientä maatilaa, missä vanhemmat sisaruksenikin syntyivät, kunnes isäni selkä leikattiin ja hän lähti Helsinkiin opiskelemaan sähköalaa, sai töitä Ensolta ja perheemme muutti Varkauden Puurtilaan. Äiti oli vaatetehtaassa töissä. Kun minä aloitin koulun, äitini pääsi opiskelemaan hoitoalalle ja ehti vielä olla vanhusten hoitotyössä yli 10 vuotta ennen eläköitymistään”, kertoo Laura, “isällä on muistisairaus ja hän on jo hoitokodissa, äiti asuu Leppävirralla. Äitini on vielä hyväkuntoinen ja asuu Leppävirralla.”

Kuopioon opiskelemaan

Laura valmistui ylioppilaaksi vuonna 2002 ja pääsi opiskelemaan yhteiskuntatieteitä Kuopion yliopistoon.

“Halusin työskennellä ihmisten kanssa, sosiaalityö ja yhteiskuntatieteet kiinnostivat, mutta luin pääsykoekirjat vain kerran läpi ja pääsin sisään ihan viimeisten joukossa. Tarkoituksenani oli pitää välivuosi. Oli kuitenkin onni, että pääsin alalle, jonka koen olevan minun juttuni.”

Laura valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi vuonna 2007. Sitä ennen hän oli tavannut tulevan miehensä Juuson. Ystäväporukka heidät johdatti yhteen ja seurustelu alkoi Kuopio Rockissa vuonna 2004.

“Onkin sitten käyty aika usein Kuopio Rockissa sen jälkeenkin. Opiskeluaika oli aika railakkaa, irtaannuin kotoa ja tuli juhlittua ja elettyä täysillä. Juuso opiskeli samaan aikaan sairaanhoitajaksi.

Lauralle tärkeä kokemus opiskeluvaiheessa oli opiskelijavaihto Ranskaan Lillen kaupunkiin Erasmus-hankkeen kautta. Siellä hän vietti kevätlukukauden vuonna 2005.

“Se oli minulle tosi merkittävä juttu. Ensin iski ihan hirveä koti-ikävä, vieras kieli, vieraat tavat ja kulttuuri, mutta rohkaistuin siellä paljon, opiskelin sosiologiaa ja sain opintojakin suoritettua”, muistelee Laura.

“Sain sijaisuuden Kuopion kaupungilla, Petosen lastensuojeluyksiköstä syksyllä 2007, juuri ennen valmistumistani. Lastensuojelutyö tuntui alusta alkaen omalta alaltani ja vuonna 2010 sain viran. sosiaalityö on monipuolista asiakastyötä, jossa pääsee auttamaan ihmisiä ja vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin..

Naimisiin ja muutto Suonenjoelle

Laura ja Juuso vihittiin Leppävirran kirkossa 20. maaliskuuta vuonna 2010. Samassa kirkossa missä hänen vanhempansakin oli vihitty 60-luvulla.

“Me haluttiin talvihäät. Siihen aikaan olikin viimeiset talvipakkaset. Häitä vietettiin Seurakalliolla ja sinne me liu’uttiin potkurilla”, naurahtaa Laura.

Seuraavana vuonna syntyi Nooa. Juuso teki vuorotyötä ja nuorella perheellä oli pohtimisen paikka siinä, millaisessa ympäristössä he haluavat lapsia kasvattaa ja millaista perhe-elämää viettää.

“Kun Juuso ehdotti Suonenjoelle muuttoa, minä heti innostuin, kun olen luonteeltani hyvin spontaani. Ei olla kyllä sitä päätöstä kaduttu. Suonenjoki on ihanteellinen paikka lapsiperheelle. Täällä lapset viihtyvät,  kavereita on aivan naapurissa ja koulu sekä eskari ovat lähellä.”

Laura palasi Nooan syntymän jälkeen töihin vuonna 2012 ja seuraavana vuonna syntyi Nelli.

“Kotona oleminen kahden pienen lapsen kanssa oli välillä raskasta. Minä koin synnytyksen jälkeistä alakuloa. Olisi hirveen tärkeetä, ettei pienten lasten kanssa jäisi yksin, että on joku jonka kanssa jutella. Minua vähän hirvittää sellainen Instagram kiiltokuvaelämä, missä kerrotaan, että kaikki sujuu hienosti. Ei se kenelläkään niin mene. Valvotut yöt ja väsyminen saavat välillä ihan kummallisia asioita päähän, jokainen niitä kokee ja olisi hyvä, että niistä uskallettaisiin puhua, ei kenenkään tarvitse olla täydellinen”, kannustaa Laura. 

Lauran mukaan omasta väsymisestä ja turhautumisesta ei ole välttämättä helppoa puhua töistä palaavalle kumppanille,  vaan samassa tilanteessa olevat äidit ymmärtävät toisiaan paremmin. Olisi hyvä pitää huolta omasta jaksamisestaan eikä pelkästään jumiutua kotiin. Isien tärkeää roolia ei pidä unohtaa.

“Juuso on kyllä mahtava isä, hän osallistuu, tekee asioita tasapuolisesti ja on kotona. Hän osaa pitää kiinni myös vapaa-ajastaan, vaikka on yrittäjä.”

Vuosina 2015-16 Laura teki sosiaalityöntekijän sijaisuutta Suonenjoen kaupungilla.

“Tykkäsin myös olla pienemmässä kunnassa töissä, työnkuva oli laajempi. Piti kuitenkin miettiä, sanoudunko Kuopion virastani irti ja tein tietoisen päätöksen, että en halua täällä tietää asiakkaiden yksityisasioita, halusin etäisyyttä niihin ja palasin töihin Kuopioon vuonna 2017.”

Tekijä ja innostuva kehittäjä

Laura aloitti vuonna 2017 työn ohessa erikoissosiaalityöntekijän opinnot ja samana vuonna hänet valittiin kehittäjäsosiaalityöntekijäksi Lape-hankkeeseen.

“Se oli huippupesti. Tein töitä koko Pohjois-Savon alueella ja oli mielenkiintoista hypätä hankemaailmaan luomaan maakunnallista sosiaalityötä moniammatillisena yhteistyönä.”

Laura sanoo olevansa innostuva kehittäjä, mutta myös käytännön työn tekijä.

 “Lopputyöt on minulle aina tervanjuontia, siksi en ole pidemmälle lähtenyt opiskelemaan, mutta erikoissosiaalityöntekijän tutkinnon sain valmiiksi tämän vuoden lokakuussa ja palasin hankkeen päätyttyä takaisin avohuollon yksikköön Kuopioon.”

Mukavaa lapsiarkea

Nyyssösen perheen kolmas lapsi syntyi lokakuussa. Nimen hän saa loppuvuodesta. Laura nauttii vauvan kanssa kotona olemisesta ja äitiyslomasta pienen tauon jälkeen. Lasten kannalta on mukavaa, että äiti on kotona, kun he palaavat iltapäivällä kotiin.

“Kyllä Suonenjoella on lapsiperheen hyvä olla, lasten kasvaessa olen sen huomannut. Kaikki palvelut on lähellä. Kun isommassa kaupungissa yrität samaan päivään sovittaa vaikkapa neuvolakäynnin ja lapsen hammaslääkärin, on se aika mahdoton yhtälö, kun kaikki yksiköt on erillään. Käytin tässä yhtenä päivänä Nelliä hammashoitajalla ja mietin että pitäisi soittaa neuvolaan, kun vauvan napa piti tarkistaa, siinä käytävällä terveydenhoitaja Anna-Maija käveli ohi ja sanoi, että tule vaan saman tien näyttämään sitä vauvaa. Olen ikuisesti kiitollinen terveyskeskuksen palveluista”, hehkuttaa Laura.

Monista pienistä asioista koostuu hyvä ja toimiva lapsiperheen arki ja niillä on kokonaisuuden kannalta erittäin iso merkitys.

“Pistäydyin kirjakaupassa, hain postista paketin, vaateliikkeestä löysin housut ja kengät lapselle kenkäkaupasta ja ruokakaupan parkkipaikalle sai auton kätevästi. Eli kaikki hoitui pienten lasten kanssa liikkuessa, kun kaikki palvelut löytyvät muutaman sadan metrin säteellä”, toteaa Laura. 

Paikallinen harrastus- ja yhdistystoiminta on myös lähellä Lauran sydäntä. Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisyhdistyksen toiminta, muun muassa perhekahvila sekä Suonenjoen Vasaman juniorilentopallo-harrastus kuuluvat myös Lauran vapaa-aikaan.

 

Ihmisten kohtaaja ja ymmärtäjä

Pasi Raatikainen on luonnonlapsi. Ison miehen körilään sisimmässä elää herkkä poika, joka haluaa kulkea metsässä, tuntea sammalen pehmeyden jalkansa alla ja metsästää ruokaa perheelleen.

Pasi Raatikainen syntyi Iisvedellä vuonna 1978.

“Vanhempani olivat Suonenjoen Säästöpankin Iisveden konttorin talonmiehinä, kunnes muutettiin Saikarille, isän kotipaikalle ja siellä viljeltiin tilaa, kasvatettiin mansikkaa ja pienimuotoisesti myös sikoja ja yhtenä pääelinkeinona oli myös munituskanala. Kävin Vaajasalmen koulua, missä oli tuolloin 20 oppilasta. Minun luokallani oli Hytösen Timo, Pakarisen Terhi ja Tenhusen Sirkka”, muistelee Pasi.

Pasi sai viettää pienellä kylällä turvallista, liikunnallista ja luonnonläheistä lapsuutta.

Lähin kaveri asui noin kilometrin päässä ja muut kaverit asuivat 7-10 kilometrin päässä, polkupyörän rattaat kävivät kuumana, kun ajelin kavereiden luokse huomatakseni sitten, että eivät olleetkaan kotona”, naurahtaa Pasi. 

“Sain kasvaa hirveän turvallisessa ympäristössä, ydinperheessä läheisten ympäröimänä, missä oli paljon turvallisia aikuisia ja koko kyläyhteisö kasvattamassa.”

Pasi kertoo olleensa puhelias, vilkas ja erittäin tapaturma-altis lapsi, mutta kuitenkin kiltti ja kuuliainen, osallistuva ja innostuva. Pasilla on kaksi nuorempaa veljeä nimeltään Timo ja Olli.

“Kerran jäi kantapää polkupyörän pinnojen väliin ja murtui. Käsivarsi murtui, kun leikittiin Jari Puikkosta ja Matti Nykästä pikkuveljen kanssa. Ei varmaan yhtään kesää, ettei minua viety tikattavaksi tai ongenkoukku oli jossain päin ihossa kiinni.”

Perhe muutti kirkonkylälle, kun Pasi täytti 18 vuotta.

“Vanhempani olivat tehneet isoja investointeja. Tuli 90-luvun lama, korot karkasivat ja kotitilamme pakkohuutokaupattiin, se oli kova paikka. Meni turva ja meni koti, sitä ei enää ollut”, huokaa Pasi.

Lähtö mualimalle

Paljon oli nuori mies ehtinyt nähdä maailmaa, ennen juurille paluutaan, mutta juuret kutsuivat häntä aina.

Pasi kirjoitti ylioppilaaksi Rautalammin lukiosta vuonna 1997.

“Lähdin kotoa, vaikka äidin ja isän jääkaapilla tuli sen jälkeen vielä monta kertaa käytyä. Olin aina harrastanut liikuntaa paljon, hiihdin kilpaa ja treenasin. Koin, että armeija oli minulle valtion suoma 11 kuukauden täyshoitolaloma. Siellä annettiin tehtäviä, ne hoidettiin, mitä yhteinen etu vaati.”

Pasi oli aina haaveillut yk joukkoihin lähtemisestä ja niinpä hän armeijassa pääsi valmiusjoukkoihin ja sieltä aukeni oikotie yk joukkoihin Kosovoon vuonna 1999-2000.

“Meitä lähti Rautalammilta Korhosen Jouko ja Kuikan Kyösti. Olin erikoisjoukoissa sisällissodan loppumetreillä ja se oli nuorelle miehelle sellainen kokemus, että se on vaikuttanut koko elämääni.”

Armeijan jälkeen Pasi oli opiskellut humanistisessa ammattikorkeakoulussa Suolahdessa vuoden verran. Kosovoreissun jälkeen hän jatkoi pääosin Suolahden kampuksella opintoja, erikoistumisopinnot tein Humanistinen ammattikorkeakoulun Tornion kampuksella.

“Marssin valmistuttuani Vanhamäen toimintakeskukseen ja pääsin näyttämään kynteni, kun eräs ohjaaja oli perunut tulonsa leirille ja sain sitten töitä. Rautavaaran Metsäkartanolla olin ollut ohjaamassa erilaisia seikkailuaktiviteetteja harjoittelujaksoillani.”

Pasi tuli hyvin toimeen erityisissä vaikeuksissa olevien nuorten kanssa ja hän työskenteli lastenkodissa, kunnes tie vei Mikkeliin, Koivikon koulukotiin suljetulle osastolle, missä hän kohtasi kaikkein haasteellisimpia nuoria. Pasi työskenteli siellä 2005-2008.

Oma tie on ollut hyvä tie

Pasi kohtasi Veran, lastensa äidin ja nykyisen vaimonsa Vanhamäellä. Verakin on kotoisin Suonenjoelta. Nuori pari seurusteli ja meni naimisiin vuonna 2006 uuden vuoden aaton aattona, ettei kavereilta mennyt uuden vuoden vastaanottaminen häiden takia piloille. He asuivat eri paikkakunnilla. Vera opiskeli Jyväskylän yliopistossa ja Pasi oli töissä Mikkelissä.

Pasi sai töitä lastensuojelupuolelta Jyväskylästä ja myöhemmin Pälkäneeltä taas ongelmanuorten parissa. Pasin työ on ollut haasteellista, mutta hän viihtyy työssään.

“Jokaisesta löytyy jotain hyvää ja arvokasta, jotkut eivät vaan ole löytäneet sitä itsestään ikinä. Ei se ole hehkeetä, kun joku kertoo oman tarinansa omasta näkökulmastaan, kun hän on päättänyt tappaa ihmisen. Koen kuitenkin olevani etuoikeutettu, kun saan kuulla sen, vaikka mikään ei tee tekoa hyväksyttäväksi, se antaa ehkä ymmärryksen siihen, miksi niin tapahtui.”

Pasi sanoo, ettei hän oikein muita töitä osaisi tehdä, ihmisten kohtaaminen, hankalien nuorten kohtaaminen on hänelle helppoa.

“En osaa tehdä käsilläni mitään, en osaa korjata mitään, enkä ole kiinnostunut autojen rassaamisesta, mutta kalastamisesta tykkään ja metsästämisestä ja minun on aina ollut helppo oppia soittamaan erilaisia soittimia.”

Pasille tarjottiin Jyväskylässä uudenlaista mallia pitkään laitoksissa olleiden nuorten jälkihuoltopaikaksi, josta sitten autettiin nuoria juurikin noissa kotiutumiseen ja itsenäiseen elämään liittyvissä asioissa. Raatikaiset olivat myös tukiperheenä ja Pasi toimi yksikön vastaavana ohjaajana.

Paluu juurille

Raatikaisen perheeseen syntyi kaksi lasta. Ukko, joka on nyt 8-vuotias, syntyi perheen asuessa vielä Jyväskylässä ja Kerttu 4-vuotta, syntyi paluumuuton jälkeen Suonenjoella.

“Minulle juurien kutsu on ollut todella vahva koko elämäni ajan, Veran piti tulla ensin äidiksi, että hän alkoi kokea samoin. Haluttiin lapsillemme turvallinen kasvuympäristö ja muutettiin Suonenjoelle.”

Vuonna 2015 Pasi ja Vera ostivat omakotitalon Yhteislaitumelta ja sitä he eivät ole päivääkään katuneet. 

“Suonenjoella oli valmiiksi jo hyvä tukiverkko ympärillä. Vanhempani asuvat nykyisin vanhassa mummolassani Iisvedellä Vesikiventiellä, keskimmäinen veljeni Timo vaimonsa ja lapsiensa kanssa asuu myös Iisvedellä ja nuorin veli Olli asuu Kuopiossa, mutta käy töissä Rautalammilla. Vera on töissä Savonia AMK:ssa opintoneuvojana.”

Saman kadun varrella asuu kuusi muuta lapsiperhettä, päivähoitopaikka on lähellä ja kouluun on puolen kilometrin matka. 

“Tämä on aivan loistava paikka lapsiperheelle asua ja elää. Kyllä luonnon läheisyyden kaipuu oli yksi iso syy, miksi muutimme tänne. Täällä on niin helppoa lähteä kalalle tai metsälle, ne ovat minulle sellaisia mielentasaamishommia.”

Työtä väkivaltaisen käyttäytymisen vähentämiseksi

Viimeiset neljä vuotta Pasi on työskennellyt hankkeessa Setlementti Puijolassa Kopiossa, jossa tavoitteena on uuden työmuodon kautta ehkäistä väkivaltaista käyttäytymistä. 

Aggredi on 18-49-vuotiaisiin kodin ulkopuolisen väkivallan tekijöihin keskittyvä hoidollinen työmuoto. Tavoitteena on, että asiakas lopettaa väkivaltaisen käyttäytymisen tai vähentää sitä. Aggredin asiakkuus ei edellytä päihteettömyyttä eikä rikoksettomuutta. Aggrediin voi tulla, jos kaipaa väkivallan hankaloittamaan elämään muutosta, tai haluaa tehdä asiat toisin. Aggrediin osallistuminen on vapaaehtoista ja ilmaista.

“Tämä vaatii asiakkaalta omaa, todella suurta motivaatiota. Tämän palvelun piiriin tulevat ihmiset eivät ole välttämättä koskaan eläneet normaalia elämää, mutta he ovat väsyneet siihen rikolliseen elämään, missä on omat koodistot ja lainalaisuudet. Tällaista työtä teen.”

Pasille pikkulapsiarki on välillä aika hektistä, samoin työ on haasteellista. Luonnossa oleminen on vastapainoa työlle. Samoin kamppailulajit, joita hän on harrastanut 20 vuotta. Pasi toimii Randori Suonenjoki ry:ssä Kujaku Ryu Goshinjutsu-tyylisuunnan ju-jutsuohjaajana.

“Haluan elää nyt-elämää, en sitku-elämää. Minun on hirveän vaikea hyväksyä epäoikeudenmukaisuutta. Haaveilen siitä, että voin elämässäni tehdä jollakin tavalla yhteiskunnallisesti merkityksellistä työtä, en käy töissä pelkästään palkan vuoksi. Haaveilen myös siitä, että voidaan edelleen asua Suonenjoella ja lapset saavat kasvaa turvallisessa ympäristössä. Täällä on kaikki oleellinen mitä tarvitsee olla ja elämä kantaa.”