Mukavuudettoman mökin luksusmatkailu

Kahden vuoden ajan käytössäni on ollut pienenpieni rantamökki. Uudehko kyllä, mutta perinteinen: kantovesi, ulkohuussi, puulämmitys.

Molempina kesinä olen saanut vieraakseni ystäviäni, kaupungissa asuvia, paljon matkustavia uraihmisiä.

Pieni ja vaatimaton rantamökki on tehnyt vaikutuksen. Järvinäkymä, pitkät kiireettömät löylyt, lähiruoka, korvasienipiirakka, loimulohi, mökkitieltä kerätyt vadelmat, auringonlasku. Mahdollisuus olla ilta ilman rooleja, monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, odotuksia. Mahdollisuus puhua avoimesti. Tai olla puhumatta.

Kaikki ovat ääneen ihmetelleet hiljaisuutta. Tuuli kyllä suhisee puissa, laine liplattaa ja kuikka päästää ilmoille teemalaulunsa, mutta ihmisen ääniä ei kuulu. Tehtaat eivät humise, moottoritie jymise, renkaat ulvo, liikennevalot piipitä, ihmiset puhu. Kännykätkin ovat saaneet vaieta.

Se mikä ei ole paljon mitään, onkin hetkessä paljon. Kaikki. Kun uskaltaa, suostuu luopumaan siitä, mikä arjessa täyttää kädet ja ajatukset.

Maaseutua myydään luonnolla ja luonnonläheisyydellä. Markkinoinnissa termit ovat kuluneet puhki. Ne eivät tuota enää mitään lisäarvoa kuvaukseen.

Miten sanoitetaan tai tuotetaan kokemukseksi se mielenvapaus, jota Sisä-Savon arkinen ympäristö voi parhaimmillaan tarjota? Miten tuotteistetaan sellainen hiljaisuuden retriitti, joka ei sisällä pakonomaista hiljentymistä tai uskonnollisia sävyjä, vaan jolla mahdollistetaan kierrosten turvallinen laskeminen ja pienimuotoisista asioista nauttiminen? Naamioiden riisuminen tai tarvittaessa vaikkapa kulisseista ulosastuminen.

Saunan kiukaan sytyttämiseen liittyvä mindfulness, halkojen pinoamisen ja kantamisen workout, soutelutreeni, kauas katsomisen harjoitus. Itsensä unohtaminen. Uppoaminen ympäristöön. Uusien mittasuhteiden hahmottaminen. Omaa ääntä ja energiaa kohti kulkeminen.

Millaisia hienovaraisia seuralaisia meistä maalaisista, alkuperäisasukkaista tarvittaisiin mielenrauhamatkailulle, että tulijan olisi helppoa ja turvallista hetkeksi asettua, ehkä jo vähän vieraaksikin koettuun elämäntapaan? Että näyttäisimme paikat ja tavat, mutta emme söisi tilaa hiljaisuudelta. Ettemme asettuisi esteeksi sille, että vieras saisi omassa rauhassaan kuoria itseään auki kuin sipulia, ehkä itkeäkin vähän.

Miten markkinoisimme sen ”ei-minkään”, mikä metropoleista kuitenkin puuttuu? Sisä-Savon, huvittoman puiston.

 

2020-luvun kunta panostaa asukkaiden osallistumiseen

Uusi kuntalaki tuli voimaan keväällä 2015. Siinä on kiinnitetty huomiota kuntalaisten osallisuuteen ja vaikuttamismahdollisuuksiin. Kunta- ja lähidemokratia on muuttamassa muotoaan, tulevaisuuden kunnassa edustuksellinen demokratia on vain yksi mahdollisuus vaikuttaa kunnan asioihin. 2020-luvun vahva kunta panostaa kahteen asiaan: 1. Kunnan tärkein fokus on asukkaiden hyvän arjen tukemisessa, hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä. 2. Kuntalaiset osallistuvat oman elinympäristönsä suunnitteluun ja pääsevät vaikuttamaan rakennettuun ympäristöön sekä palveluihin.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra hakee kunnista kumppaneita innovatiivisiin demokratiakokeiluihin vuodelle 2020. Olen herätellyt SavoGrow -alueen asukkaita kysymällä kuntademokratian ja osallisuuden nykytilasta, kehityssuunnista ja uusista ideoista kunnissamme. Itse osallisuudesta innostuneena toivon, että kuntien yhteisvoimin kokeilemme jotain uutta tapaa ottaa asukkaat mukaan kuntakehittämiseen. Tuntuu, että tarvitsemme sosiaalisen median vastapainoksi myös keskustelualustan, jossa virkamiehet ja kuntalaiset voivat olla vuorovaikutuksessa arvostavassa ja avoimessa hengessä.

Hyviä esimerkkejä rakennetun ympäristön osallistavasta suunnittelusta löytyy Suomesta useita. Espoossa otettiin nuoret mukaan kouluympäristön suunnitteluun MuotoileMaa! -projektissa. Tuloksena on päästy seuraamaan paikan identiteetin vahvistumista, ilkivallan vähentymistä ja yhteisöllisyyden kasvamista. Lapinjärvellä otettiin kuntalaiset mukaan ideoimaan ja suunnittelemaan puistoaluetta. Lopputulos palvelee ja miellyttää kuntalaisia, mutta myös alun perin asiantuntijoiden luoma budjetti jäi osittain käyttämättä.

Ne kunnat, jotka onnistuvat sekä muuttamaan kunnan työntekijöiden toimintakulttuuria, että konkreettisesti luomaan kuntalaislähtöistä toimintaa, tulevat pärjäämään kuntakentällä. Lähtökohtana tulee olla, että jo ajatus siitä, että kunta on luonut edellytykset osallistumiselle ja vaikuttamiselle, lisää koettua hyvinvointia. 

Tiesittekö muuten, että vain 56 % koko maailman kansalaisista elää demokratiassa? Jotkut tutkimukset viittaavat siihen, että demokratia heikkenee kehittyvissä maissa. Pystyisimmekö taklaamaan tätä kehityssuuntaa vahvistamalla omaa lähidemokratiaa?

 

Merkityksellistä elämää

Merkityksen tunne on vahva moottori. Näin sanoo varatuomari ja teologi Eveliina Salonen kirjassaan Intuitio ja tunteet johtamisen ytimessä. Hänen mukansa olennainen osa työhyvinvointia ja työniloa syntyy siitä, kun omalla osaamisella ja ideoilla on työpaikalla merkitystä ja kun omalla työllä ja organisaation aikaansaannoksilla on omien arvojen mukainen tarkoitus. Silloin ihmiset ponnistelevat yhteisten tavoitteiden eteen. Merkityksen tunne motivoi ja antaa syyn elää. Merkityksen tunteen kadottaminen taas voi johtaa masennukseen, suorittamiseen tai muihin riippuvuksiin, joilla yritetään kompensoida merkityksen tunteen puuttuminen ja sen aiheuttama tyhjyys.

Salonen kirjoittaa myös, että onnellisuutta on kahta tyyppiä: mielihyvään perustuvaa tai merkityksellisyyteen perustuvaa. Mielihyvään perustuva onnellisuus on lyhytkestoista, mutta merkityksellisyyteen perustuva onnellisuus tuottaa mielekästä elämää laajemmassa mittakaavassa: ihminen on onnellinen, koska hän mieltää elämänsä merkitykselliseksi.

Merkityksellistä elämää elää tämän lehden kyläläinen. Nuoren naisen unelmana oli saada ajaa isoilla autoilla. Kun lähipiirissä ja suvussa ei rekkakuskeja ollut, ei kotiväki ensin suositellut moiselle alalle lähtemistä. Niinpä hän opiskeli ammatin maatalousoppilaitoksessa, mutta unelma isoista autoista ei jättänyt rauhaan ja nyt hän on onnellinen rekkakuski, nauttii työstään ja kokee elämänsä merkitykselliseksi. Kannattaa uskaltaa tulla siksi mitä on.

Rautalammilla kävellään pestuutorstaina naisille ammatti ja vielä yhdessä suonenjokelaisten kanssa. Eeva Ruotsalainen on ollut innokas Naisten Pankin kannattaja jo vuosikausia. Naisten Pankki on vapaaehtoisten verkosto, jonka kerää varoja kehitysmaiden naisten toimeentulon parantamiseksi. Varoilla tuetaan naisten ammatti- ja yrittäjäkoulutusta. Eeva pani toimeksi ja järjestää pestuuviikolla merkityksellisen kävelymahdollisuuden meille kaikille. Kävellään siis porukalla mielihyvää ja merkityksellisyyttä.

Ja voisiko näin syyskesästä olla mitään merkityksellisempää kuin sienimetsässä hiippaileminen. Jopa silloinkin, kun sieniä ei löydy. Kirsti Eskelisen uusi sienikirja opastaa aloittelijankin sieniaarteiden löytämiseen ja tunnistamiseen. Se on niin rakkaudella kirjoitettu teos, että kannattaa hankkia. Opin kirjasta esimerkiksi sellaisen asian, että kantarelli on kiinalaisessa lääketieteessä terveysvaikutteinen elintarvike, joka estää silmätulehduksia, hämäräsokeutta, hengitystieinfektioita ja ihon kuivumista. Se sisältää kahdeksaa ihmiselle välttämätöntä aminohappoa ja runsaasti D-vitamiinia, kartenoidia, kuparia, kaliumia, rautaa ja sinkkiä. Voihan kantarelli, mielihyvä ja merkityksellisyys.

Yhteistyöllä vetovoimaa

Suonenjoki ja Rautalampi pistivät pystyyn yhteisen matkailuneuvonnan Koskeloon. Ihan mielettömän hieno juttu, että seutukuntaamme tehdään tutuksi näiden kuntien vilkkaimmalla liikepaikalla. Aikaansaavan oloisia ja kotiseutuaan arvostavia, Keräsen Villen sparraamia nuoria on palkattu sinne kesätöihin kummastakin kunnasta ja pienyrittäjätkin saavat tuotteitaan myyntiin. Voihan Tuuri, mitä tästä vielä syntyykään. Mukava tuntuma jäi myös siitä, millä innolla porukka oli sulassa sovussa yhteistä hyvää rakentamassa.

Nuorten kesätyöntekijöiden kotiseuturakkaus oli puhuttelevaa. Katariina ja Inka ovat molemmat olleet jo muualla opiskelemassa ja kertoivat miten hienoa on nähdä kotikaupungin kehittyvän ja miten sen huomaa vasta, kun asuu välillä kauempana. Kumpikaan neidoista ei haluaisi muuttaa isompiin kaupunkeihin vaan pysyä Suonenjoella.

Ennen keskikesän suurta Mansikkakarnevaalijuhlaa on monenlaista hulabaloota ja jopa ilmaista tapahtumaa tarjolla Suonenjoella ja lähiympäristössä. Ja toki on elämää vielä karnevaalien jälkeenkin. Mahdollisesti. Yhteistyöllä nämä lukuisat tapahtumat myös tehdään.

Joku viisas on sanonut, että yhteistyö on työnteon vaikein muoto. Ja totta se lienee, pienemmissäkin piireissä. Ihan sattumoisin samalla viikolla sattui kohdalle useampi keskustelu, missä naisihmiset pohtivat keskenään,  kuinka hituraisia heidän miehensä ovat tarttumaan asioihin. Kysymyksessä oli sellaiset pikkuasiat kuten talon osto, kylpyhuoneen laatoitus, aitan siivous ja yleinen sisäsiisteys. Talon ostaja oli joutunut murjottamaan viikon ennen kuin sai miehensä lähtemään edes katsomaan taloa. Kylpyhuoneen laatoituksesta piti pitää puhetta viikkotolkulla ja aitan siivousta kai suunnitellaan vieläkin.

Otin sitten illalla asian kotona puheeksi, että mistähän se johtuu, että aika usein kuulen naisten valittavan, ettei miestä millään saa liikahtamaan, kun pitäisi ripeästi tarttua toimeen. Sain viisaan vastauksen mieheltäni nopeasti, vitkuttelematta:

“Sehän on sillä tavalla, että nainen näkee lopputuloksen ja mies näkee koko prosessin. Mitä kaikkea se kylpyhuoneen laatoitus tarkoittaakaan, valtavaa työtaakkaa, rahanmenoa, suunnittelua, tarvikkeiden hankkimista ja ennen kuin mies on tämän kaiken puntaroinut päässään, on parisuhde asettunut hiljaisuuden puolelle. Kysymyksessä on perättäisen ajattelun ongelma, putkiaivoisuus. Ja siitä sisäsiisteydestä. Miehen silmä ei välttämättä näe siisteyttä sisätiloissa samalla tavoin kuin naisen silmä näkee.”

Yhteistyöllä on pitovoimaa. Parempi naimisissa kuin oikeassa.

 

Tee tulevaisuusteko, kerro omasta työstäsi ääneen

Nuoret käyvät isoja pohdintoja keväisin. Millaisen todistuksen saan kuluneesta kouluvuodesta? Löydänkö kesätöitä? Pääsenkö opiskelemaan hakemaani paikkaan? Eteneekö elämäni toivottuun suuntaan? Mikä se suunta on? Mitä haluan isona tehdä?

Olen kiertänyt toukokuussa SavoGrow -alueen kouluilla kuulemassa nuoria. Nuoret ovat kirjanneet listaa kuntien parhaista puolista ja heikkouksista. Nuoret ovat avanneet mitkä asiat vaikuttavat siihen, että he asuvat tai eivät asu mielellään omassa kotikunnassaan. Olen tehnyt gallupia siitä, miten todennäköistä on, että nuori muuttaa opiskelemaan muualle. Olen kysynyt, mikä saisi heidät palaamaan takaisin opiskelujen jälkeen.

“Jos olisi sellaisia työpaikkoja, jotka kiinnostaisi mua”, on yleinen vastaus. Kun pureudumme syvemmälle, nopeasti selviää, että kovinkaan monella ei ole ajatusta siitä, mikä on se työpaikka, mikä kiinnostaa. On ehkä aavistus siitä, millainen toiminta ja tekeminen vetää puoleensa, mutta ei ymmärrystä siitä, millaisissa työpaikoissa asian pariin voi päästä. Eikä etenkään ajatusta siitä, onko sellaisia työpaikkoja meidän alueella.

On ymmärrettävää, että käsitys on ohut. Työelämä on murroksessa. Nykyään päivitetään osaamista, kouluttaudutaan uudelleen ja vaihdetaan alaa. Työelämään valmistaudutaan niin, että työsuhteita on useita eri työnantajille. Työmarkkinoilla liikkuu yhä erikoisempia työnimikkeitä, kuten agentteja, digimuotoilijoita, kaupunkiviljelijöitä ja etäkokkeja.

Jokainen voi vaikuttaa siihen, miten nuoret näkevät alueemme kiinnostavuuden. Meidän työssäkäyvien tehtävänä on kertoa selväsanaisesti, useissa eri kanavissa siitä, mitä teemme työksemme. Missä tahansa organisaatiossa on keskeistä tuoda esille osaamista, työntekijöitä ja sitä kaikkea kiinnostavaa, mitä työntekijöiden työnkuvaan kuuluu. Sen lisäksi, että tämä on olennainen osa organisaation brändiä ja työnantajakuvan rakentamista, samalla tehdään tärkeää tulevaisuustyötä.

Auta nuoria löytämään paikkansa yhteiskunnassa. Kerro sosiaalisessa mediassa mitä työtä teet, mikä koulutus sinulla on, miksi olet päätynyt työhön ja millaisia taitoja ja kiinnostuksen kohteita työssä tarvitaan. Sinulle, joka työllistät ihmisiä: Kertokaa millainen organisaatio olette ja miksi juuri te olette olemassa, mikä on teidän vahvuus. Ehkä meidän alueen nuorista joku haluaa myöhemmin palata vahvistamaan juuri teidän osaamista.

 

On lähdettävä voidakseen palata

“On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” Näin tuumataan Tove Janssonin kuolemattomassa sitaatissa. Palaan tähän ajatukseen usein.

Muistan ajan, jolloin arveltiin, että maaseudulle jäävät vain luuserit. Sellaiset potentiaaliset peräkammareiden tytöt ja pojat, jotka eivät uskalla katkaista napanuoraansa Impivaaraan tai jotka eivät yksinkertaisesti pääse mihinkään, kelpaa kenellekään.

Maaseudulle jääminen on nykynuorelle mahdotonta. Koulutus keskittyy koko ajan kauemmaksi ja ammatillisiin opintoihin tai yliopisto-opintoihin lähteäkseen on muutettava vähintään lähimpään seutukaupunkiin tai maakuntakeskukseen. Maatalousopinnotkin on keskitetty pois maaseudulta!

On terveellistä nähdä maailmaa tai edes naapurikuntia sen verran, että saa lapsuusmaisemille ja sen aikaisille ihmissuhteille mittapuita ja vertailukohtia. Väitän kuitenkin, että jos keskuskaupunkien nuoret olisivat 16-vuotiaana velvoitettuja jättämään kotikuntansa ja kotinsa päästäkseen opintojen syrjään kiinni, puoli Suomea kohisisi: onko siinä nyt laitaa, että alaikäinen joutuu reissaamaan kymmeniä kilometrejä päivässä päästäkseen opinahjoon tai jopa muuttamaan pois kotoa? Onko se edes laillista – pakottaa lähtemään?

Onko niin, että mitä aikaisemmin joutuu lähtemään, sitä vaikeampaa on enää palata? Millainen vaikutus sillä on ollut maaseudun hiljenemiseen?

Olen pohtinut viime aikoina paljon heitä, jotka palaavat. Vaikka yleinen ilmapiiri vaalii ajatusta kaikkien keskittymisestä suurkaupunkeihin, hellin ajatuksissani jokaisen palaajan mikromaailmaa.

Heissä näyttää olevan jotain sangen sinnikästä. Yksi osa heistä hylkää siihen astisen elämäntavan pääkaupunkilaisena radiojuontajana, pörssiyhtiön myyntijohtajana tai loppuunpalaneena suurkoulun opettajana. Jokin kääntää arvomaailman ylösalaisin ja suorastaan pakottaa lähemmäksi luontoa, rauhaa ja tilaa. Hidastamaan.

Toinen osa päättää tulla ja raivata itselleen toimeentulon, vaikkei yhtään sopivaa työpaikkaa auki olekaan: perustaa yrityksen, rakentaa silpputöistä palkkatulon.

On niitä, jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Ja on niitä, jotka palaavat ja niitä, jotka tulevat. Onneksi.

 

83-vuotiaan halaus

Lippalakkinen mies keppeineen piipahti Kohtaamoon, toimitukseemme. Vetäisi kirjekuoresta mustavalkean kuvan. Kuva oli otettu samana vuonna, jolloin itse olin syntynyt. Kuuntelin hänen tarinansa, josta pieni pala on tässä lehdessä. Tarinassa olisi ollut syvyyttä suurempaankin juttuun. Mieleeni jäivät lähtemättömästi äänen keveys siinä kohtaa, kun Lilja Orvokin nimi mainittiin ja elämää kokeneen miehen kokosylin halaus.

Minä niin rakastan ihmisiä, joiden liikkeissä ei ole kiirettä eikä kasvoilla kireyttä vaan uurteet kertovat eletyn elämän tarinaa, kohtaamisen iloa.

Ilon pilkettä ja uteliaisuutta, pursuavaa energiaa ja kiinnostusta uusiin juttuihin ja elämisen riemuun tuo meille kyläläisemme, iätön Kirsti, joka vielä kiipeilee puissa. Pystyisinpä samaan. Kuvausreissullamme saimme korvasienipiirakkakahvit lumoavassa puutarhassa ja energisoivassa seurassa. Voimistuin kuin metsäreissulla olisin ollut.

Yllättävät kohtaamiset ihmisten kanssa, joista jää hyvä jälki ja jonka jälkeen vielä hyvän matkaa omat ajatukset pysyvät paremmilla poluilla, ovat kullanarvoisia.

Iisveden Raitille ajellessani tuli sunnuntaiolo. Syvä hiljaisuus. Niin siisti ja kaunis raitti, sinne mahtuisi vaikka mitä. Raitin viimeinen yritys muuttaa ihmisten ilmoille. Parturi-Kampaamo Sinikka tulee kyllä menestymään uudessakin paikassa. Lempeys, hymy ja ihmisten kohtaamisen taito ammatilliseen osaamiseen yhdistettynä ovat tuoneet samat asiakkaat parturin tuoliin kymmenien vuosien ajan eteläisiä asukkeja myöten.

Mullistavan jäljen jätti myös kohtaaminen Sini Majurin kanssa. Ei uurteita kasvoissa noissa, vain kolmikymppinen, mutta niin viisas ja osaava. Tekemisestään aidosti innostunut, mutta juureva. Tyylikkäästi omaansa maailmalle vievä. Aarre Suonenjoelle.

Jos tulee olo, ettei asiat suju. Ajatus jumittuu. Makaa muutama tunti peiton alla ja anna ahdistaa. Mutta mene sitten metsään, vaikka et sienistä tai hortoiluista välittäisi. Keitä kahvit termariin ja kokeile miltä tuntuu istua kannon nokassa kuuntelemassa hiljaisuutta ilman kännykän ja läppärin liekkuvia kuvia ja valoja. Halaa isoa mäntyä, ne ovat usein sinua vanhempia. Mene sitten joen varrelle ja seiso siinä niin kauan, että voit todeta, se menee eteenpäin. Koko ajan.

 

Nostetaan hyvä esille

Oma kuntakehittäjän työni kehitysyhtiö SavoGrowssa perustuu sille kysymykselle, miten saamme alueen kuntien itsenäisyyden säilytettyä ja samalla vahvistettua elinvoimaisuutta? Työni pohjana on vahva ajatus siitä, että yhdessä olemme enemmän. Keskeinen tarkastelun aihe on, missä asioissa erityisesti yhteistyöllä on vaikuttavuutta. Tavoitteena on kokeilla avoimin mielin uusia yhteistyömuotoja kuntien välillä.

Kokoonnuimme maaliskuun lopulla SavoGrow -alueen kuntien, Suonenjoki, Rautalampi, Tervo, Vesanto, Keitele ja Pielavesi, johtoryhmien kesken pohtimaan mitä kuntapalveluja ja kuntien toimintoja voisimme toteuttaa yhdessä. Nämä kuntien kehittämispäivät tuntuivat monella tapaa tärkeiltä: Toimijat tutustuivat toisiinsa, käytiin läpi yhteistyöideoita, syvennyttiin ideoiden viemiseksi konkretiaan ja jaettiin kuntien hyviä käytänteitä. Viimeisimmän osalta minulla levisi hämmentynyt ilme kasvoilleni. Miten paljon hyvää alueemme kunnissa jo tehdäänkään!

Jäin pohtimaan miksi emme nosta hyvää enemmän esille? Tiedämme lapsen kehityksestä, että lapsi oppii parhaiten itsesäätelyä, kun kasvatus perustuu myönteisiin tunteisiin ja lapsi saa vahvistusta positiivisesta käytöksestä. Lapsen kasvua tukee se, että hänet nähdään vahvuuksien kautta. Sama ideologia pitäisi muistaa kuntakehittämisessä. Vahvuuksien korostaminen ja toisinaan itsestäänselvien, hyvien asioiden esille nostaminen on mielestäni parasta elinvoimatyötä mitä kunnat voivat tehdä.

Hyvän esille tuominen on kertomus siitä, miksi täällä eläminen on erityisen mahtavaa. Kehittämispäivistä innostuneena alan kokoamaan kuntien hyviä käytäntöjä yhteen ja jakamaan niitä kaiken kansan nähtäville. Lisäksi kysyn sinulta: Mikä on parasta omassa kunnassasi? Vastaa kyselyyn www.savogrow.fi -verkkosivuilla ja laita Instagramissa seurantaan @savonvillilansi, jossa kerromme alueemme helmistä.

 

Yhdessä empaattisten puolella

Eduskuntavaalit tarjosivat jännitysnäytelmän, ja jos veikata saa, tarjoavat jännitettävää vielä pitkään. Äänisaaliserot ovat puolueiden välillä pienet, mutta jos politiikan toimitusta on uskominen, linjaerot puolueiden välillä suuret.

Ketkä mahtuvat yhdessä hallitukseen ja millainen soppa kunkin tuomista aineksista syntyy? Syntyykö tiiviiksi kiteytyneitä yhteisiä tavoitteita vai valmiiksi väljähtyneitä kompromisseja? ”Kun haaveet lantrataan, jää pelkkää vettä vaan”, laulaa Miljoonasade.

Maaseudulla asuvan digitalistin näkökulmasta askarruttaa erityisesti haikailu sellaisen maailman perään, jota ei enää ole: jaamme globaalisti sekä talouden, bisneksen että ilmaston. Rajoja ei saa kiinni ihmisiltä eikä ilmastonmuutokselta. Me niin Suomessa kuin Savon perukoillakin olemme yhtä lailla osallisia globaaleihin muutoksiin ja riippuvaisia globaaleista olosuhteista: tarvitsemme ulkomaista osaamista, verkostoja ja yhteistyötä.

Jotta Suomen maaseudulla olisi työtä jatkossakin, on bitin liikuttava vapaasti ja rajoja kumartamatta millisekunneissa Myhinpäästä Manhattanille ja takaisin. Omavaraista bittiä ei ole olemassakaan eikä työtä, johon digitaalisuus ja sitä kautta kansainvälisyys ei jollain lailla liittyisi: heinäpaaleissakin on nykyään tunnisteet, jotka ilmoittavat pilviohjelmistoon paalin sijainnin ja heinän koostumuksen. Mutta kansainvälisyys on kaksisuuntainen tie: kansainvälisyyttä ei saa avaamatta liikennettä myös viereisen kaistan vastaantulijoille.

Aivotutkija Katri Saarikiven mukaan empatia on sitä, että keskitymme erojen sijasta siihen, mikä yhdistää meitä. Se aktivoi aivoissamme samaistumisen kykyä, samaistumisen kokemuksia.

SavoGrown alueet ovat käynnistäneet kuuden Pohjois-Savon länsirintamalla sijaitsevan kunnan voimin yhteismarkkinoinnin Savon villinä läntenä. Kuusi kuntaa ovat nähneet yhteistyössä edun, arvoverkon: jos asuinkunta tai työssäkäyntikunta ei voi tarjota asukkaalle kaikkea sen tarvitsemaa, ehkä naapurit pystyvät tyydyttämään tarpeen. Näin rakennetaan erinomainen asumis- ja asiointikokemus: emme kilpailemalla keskenämme, vaan täydentämällä toisiamme.

Tulevaisuuden kunnat ja tulevaisuuden valtiot rakentavat vahvuuksistaan ja erilaisista ominaisuuksistaan yhteistyöllä vetovoimaa. Parhaiten palvelevalla taholla on kyky empatiaan: se ei ainoastaan mieti, mitä minulla on tarjota, vaan se katsoo kauemmaksi. Mitähän asiakas tarvitsee?

Jari Tervo kiteytti twitterissä vaalien jälkeen, että Suomen kansa on puhunut: nyt pitäisi vain saada selville, mitä se sanoi. Pääsiäis-, vappu- ja kesäviikonloppuruuhkissa istuu yhä useampi suurkaupunkilainen tulossa tai menossa maaseudulle: he ovat kyllä kerran muuttaneet kaupunkiin, mutta missä he oikeasti haluaisivat olla?

Media-Assistentti ja toivottavasti kevään ylioppilas

Media-assistentti. Sillä tittelillä olen toiminut nyt kolmatta viikkoa Suonenjokilehdessä ja Rautalampilehdessä. Varsin monipuolinen työ  ja olen saanut tehdä useita erilaisia asioita jo näin lyhyessä ajassa. Assistentit yleensäkin tekevät kaikkea mahdollista. Olen toivottavasti keväällä ylioppilas ja syksyllä opiskelut jatkuu. Nyt alkukevään ja kesän sähellän täällä lehtien parissa.

Pääsin tekemään juttua ihan alusta loppuun itse. Onneksi oli Diza-koira assistentin assistenttina ja henkisenä tukena haastattelussa. Jostain syystä noiden eläinten läsnäolo lievittää jännittynyttä tunnelmaa. Olen myös käynyt kuvailemassa tapahtumia, kuten yritysmessuja Matti Lohen koululla.

Pääsin työn puolesta myös teatteriin Vanhamäelle. Näiden parin viikon aikana olen oppinut uusia asioita myös valokuvauksesta. Toisinaan hävettää joissakin tilaisuuksissa nousta seisomaan ja ottaa isolla kameralla kuvia, kun yleistöstä aina joku kääntyy katsomaan. Tällaiset tilanteet tosin lisäävät itseluottamusta. Eiköhän tässä kevään aikana rohkaistu sen verran ettei enää hävetä ollenkaan.

Teatterissa kuvaaminen oli jännittävää. Pelotti, että kameran äänet häiritsevät yleisöä tai näyttelijöitä. Onneksi teatterissa kuvatessa minulla oli käytössä pieni järjestelmäkamera, joka ei herättänyt paljoa huomiota. Samaan aikaan jännitti myös kuvien laatu. Pimeässä kuvista tulee usein tärähtäneitä. Onnistuin nappaamaan jopa muutaman tarkankin kuvan, onneksi.

Lankapuodin Minna. Tästä nimestä ei varmaankaan monelle ensimmäisenä tule mieleen Minna Canth. Ei ainakaan itselleni olisi tullut. Nimen takaa löytyy kuitenkin hurmaava Teatteri Lumon luoma näytelmä Minna Canthista tämän juhlavuoden kunniaksi.

Näytelmä on esitetty perinteisen näyttelemisen lisäksi myös varjo- ja nukketeatteria hyödyntäen. Esityksessä nähdään myös tanssivia lankarullia ja kangaspakkoja. Esitykseen kuului myös elävää musiikkia. Ei ainakaan tylsäksi katselu käynyt, kun esitystapa vaihteli kohtausten välillä.

Varjoteatterin kangas oli monikäyttöinen. Siihen oli kirjoitettu Canthin lausahduksia ja kangas toimi milloin verhona, milloin Minnan hääpukuna. Esitystä varten oli luotu valtava nukketeatterin nukke, joka kuvasi Minna Canthia. Samainen verho toimi myös nuken paitana.

Näytelmässä paneuduttiin paljon Minnan lapsuuteen, mikä oli oikeastaan mukavaa. Aina puhutaan kaikista Canthin saavutuksista aikuisiällä, mutta näytelmä kertoi miten Canthin ajatukset naisten epätasa-arvosta näkyivät jo lapsuudessa.

Nyt kun lehti on taas saatu valmiiksi, onkin aika ryhtyä pohtimaan juttuideoita toukokuun lehtiä varten. Taas edessä monta jännittävää kuvaus- ja haastattelukeikkaa. Täytyy pakata Diza kassiin mukaan pelastamaan jännittäviä tilanteita.